keskiviikko 7. lokakuuta 2015

äiti in memoriam

Olen tämän syksyn taas paukuttanut mattoja. Ensimmäisiäkään en ole teille vielä esitellyt, koska en ole nähnyt niitä itsekään. Kaikki ovat vielä tukilla. Tavoitteena kutoa nykyinen vanha loimi mahdollisimman tarkkaan pois ja sen jälkeen pitää pieni tauko - haalia lisää kuteita ja paikka omille puille.

Ensimmäisiä mattoja, kahta pientä pätkää, tein vajaan vuoden. Opetteluahan se oli ja siksikin hidasta. Kovimmilla pakkasilla tuli pakkotauko, koska lainapuut ovat piharakennuksessa ja lämmittäminen melkoisen kallista, kun joka nurkka vuotaa. Vuosi sitten kesällä sain pätkät valmiiksi ja aloitin seuraavan, pitemmän yksilön.


Tätä paukutin myös vuoden päivät, koska oli olevinaan niin paljon kaikkea. Tänä vuonna kesälomalla sain tämän valmiiksi ja aloin suunnitella seuraavaa.

Seuraavaa aloittaessani en arvannut, kuinka samoihin tunnelmiin ajauduin kuin Elina blogissaan Elinan Erikoiset. Heräsin lauantaina aikaisin, mikä on itselleni täysin epänormaalia, jotta ehtisin kutoa mahdollisimman paljon ennenkuin siskoni saapuu kylään. Olin käynyt viemässä kuteita piharakennukseen valmiiksi, kun huomasin, että isä on soittanut. Soitin takasin ja jobin postia tuli. Äitini oli toki ollut sairaalassa koko tämän vuoden ja maaliskuusta alkaen aika huonona, mutta vointi oli ollut tasaista, ja jotenkin siihen tuudittautui, että tilanne jatkuu muuttumattomana pitkään. Isä kuitenkin kertoi, että äidin vointi on heikentynyt ja lähtö on lähellä.

Tarjouduin kahdestikin, että lähden samantien ajamaan melkein 200 kilometrin matkaa isän tueksi. Isä kielsi jyrkästi. Hän halusi hoitaa lopun yksin ja mennä sen jälkeen metsään, omaan kirkkoonsa, istumaan.

Niinpä minäkin menin omaan "kirkkooni", käsitöiden äärelle. Istuin piharakennuksessa ja paukutin mattoa kyyneleet silmissä ja odotin soittoa. Iltapäivällä isä oli luvannut ilmoittaa tilanteen. Kudoin isän soittoon asti, ja sen jälkeen en enää pystynyt, Äiti oli vajonnut koomaan.

Kuljeskelin pitkin pihaa, oli ehkä kaunein syyspäivä, mitä siihen mennessä vain oli ollut. Aurinko paistoi, oli lämmintä ja ensi värit ruskasta oli ilmassa. Alkuillasta isä soitti - äiti oli nukkunut pois.

Tuosta päivästä on kulunut jo reilut kolme viikkoa ja suru on vahvasti läsnä. Viime viikonloppuisiin hautajaisiin saakka suoritin puolivaloilla niin hautajaisjärjestelyjä kuin töissäkäyntiä ja muita arkisia askareita. Nyt kun hautajaisetkin on ohi, päässä vain humisee.

Tuona päivänä alkutekijöissään ollut matto valmistui nopeasti. Se oli terapiaa. Tarpeeksi yksinkertaista, jotta saatoin keskittyä ajatuksiini, mutta kuitenkin tarpeeksi huomiota vievää, etten ruvennut kieriskelemään itsesäälissä. Tein sen jopa niin äkkiä, etten tullut ottaneeksi ainuttakaan kuvamaistiaista matosta. Jännittää nähdä matto, kun saan sen jossain vaiheessa tukilta, koska sumussa tehtynä ei ole itselläkään vahvaa mielikuvaa sen ulkonäöstä. On vain olo, että sekava tuli. Jokainen kude on kuitenkin paukutettu mattoon äiti mielessä.

Lepää rauhassa äiti! sydän!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti