keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

Neuletakki, neulepuikot, sukkapuikot, pyöröpuikot, kavennus, lisäys, kuvioneule, kaunis bloggaaja, siitä on kriisi tehty

On ollut parina päivänä aikaa lueskella erilaisia blogeja (Lueskella on aivan liian vahva verbi, kuviahan minä  olen vain katsellut) ja olen rakentanut itselleni valtaisan identiteettikriisin. Kriisiä voisi tietysti rakentaa monestakin asiasta, kuten vaikka siitä, että miten paljon jotkut bloggaajat saavat aikaan normaalin arjen pyörittämisen keskellä. Miten se on mahdollista? Mistä kaupasta saa niitä duracell-paristoja ihmisiin ja miksi toiset keksii koko ajan uusia ideoita? Miksen minä???

Mutta se aihe sikseen, nyt kriisi on kyllä muotounut neuletakista.

Näin yhdessä blogissa aiiiiivaaan Hirrrveen ihanan neuletakin. Olipa Bloggaaja itsekin aikamoinen rotunainen. Niinkuin arvata saattaa, pieneen päähäni tuli ajatus, että minäkin haluan tuollaisen. Sitten iski realiteetit tajuntaan, kuin kirves pöllin päähän. Puikot ei ole ystäviäni. Ei kertakaikkiaan ole! Jo peruskoulussa on tuttavuuteen tullut negatiivinen sävy kuin romanikerjäläisiin konsanaan. Opetussuunnitelmaan kuulunut sukkapari kyllä syntyi, mutta jösses, että niistä tuli isot! Ja varren koristeneuloksesta en selvinnyt ilman jatkuvaa neuvontaa, puhumattakaan että osaisin tehdä sukkaa vieläkään.

Sisukkaasti käsityöhullun tyttärenä en heti lannistunut, vaan alotin neulepuseron tekemisen yhtäaikaa kaverin kanssa. Kaveri tikutti neuleen kokoon ja piti neulettaan koulussa jo samana vuonna, omani valmistui myös vähän myöhemmin, mutta äidin avustuksella. Hihat, kavennukset ja kaula-aukon resori oli minulle ydinfysiikkaa.

Vieläkään en lannistunut, ajattelin oppivani tämän kyllä kun tarpeeksi kilisytän puikkoja. Aloitin uuden neuleen ja päätin, että nyt ei äiti neulo hihoja minua varten. Valmistuihan se neule, mutta vasta KAKSITOISTA vuotta myöhemmin. Voinette arvata ettei keskenkasvuisena valitut värit eikä malli enää miellyttänyt, puhumattakaan että tekele olisi edes päälle mennyt.

Tämän jälkeen tuli kyllä varmaan jo pidempi tauko, mutta senkin jälkeen olen ainakin yhden neulepuseron värkännyt valmiiksi asti. Taisi olla tavallisen tylsä loma, kun muistelen puseron syntyneen kohtuullisessa ajassa taidot ja neulomisnopeuteni huomioiden. Kamalan vaivan kun näkee ja työkin miellyttää silmää, voitte arvata sen harmistuksen ja ärräpäät, kun ensimmäisessä pesussa lanka hiutuukin poikki ja olkapäällä on iso reikä. Hammasta purren vein neuleen äitimuorille parsittavaksi (ei, en minä sitäkään osaa) ja pidin puseroa taas ylpeänä. Mutta seuraavassa pesussa sama homma ja sitä seuraavassa. Siinä sitten kirottiin, pärrättiin, taisi kiukun kyynelkin vierähtää ja neule jouti roskiin aiheuttamasta mielipahaa.

Tästäkin on jo vuosia ja mielipahat ovat väljähtyneet kuin aamuinen kahvi bloggaajan pöydällä. Vielä toissavuonna sitkeästi tartuin pyöröpuikkoon ja loin sen tuhannen silmukkaa (vihaan myös tätä lajia, miten voi ikinä arvioida, paljonko langan päätä pitää jättää, että saa luotua tarpeellisen määrän silmukoita ja miten ihmeessä saa keskityttyä yksinkertaiseen laskemiseen, että saa sen yli sata silmukkaa puikolle? Tyyliin: yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, mikä tuolla meni? Ai auto. Jaahas, lasketaas taas, ahaa, viisi silmukkaa valmiina, kuusi, seitsemän, kahdeksan, ai että tekiskin kahvia mieli. Äh, lasketaan alusta. ...Kahdeksan, yhdeksän, kymmenen, yksitoista, kyllä minä nämä teen ennen kahvin keittoa, kaksitoista, kaksitoista, äh, lanki meni solmuun...). Silmukat sain luotua ja taisi sillä neuleella olla korkeuttakin jo kokonaista 15 senttiä, kunnes tuokin työ jäi lepoon. Viime keväänä otin sen esiin ja tuumasin että olen lihonnut niin ettei työtä kannata purkamatta jatkaa. Voi per****.

Suivaantuneena purin tekeleen, annoin kaikki puuvillalangat siskolle ja lupasin, huom LUPASIN, etten enää yritä neuloa mitään niin suuritöistä, että se jäisi kesken. En koskaan!

Tämä historia mielessäni nyt katselen muiden blogeja kuin köyhä lapsi lelukaupan ikkunaa. Blogeissa on nyt mitä hienoimpia neuletakkeja, neulottuja mekkoja, tunikoita... Aaaaarrrggghhhh! Yhtäkin tuijotin pysähtymättä varmaan kymmenen minuuttia ja mietin että miten tuohon päästäisiin. Tuijottamisen lopuksi oli pakko todeta, että ei auta edes noitatipat tähän itkuun. Jos vielä kiukulla opettelisin neulomaan ja saisin keskityttyä työhön ja pidettyä innon yllä, ei se näyttäisi päälläni samalta, kuin tuon mahdollisesti 180 senttisen kaunottaren päällä. Kun vartta on vain metriviis pipo päässä ja vartalon muoto jotain potkupallon ja varoituskolmion väliltä, ei kannata vaivaan edes ryhtyä. Siitä päästiinkin jatkamaan kokonaisvaltaisen identiteettikriisin rakentamista. Pitiköhän minusta sittenkin tulla mies? Persjalkanen, perseetön ja harteikas olen jo. Vain munat puuttuu.

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin lomalainen kiittää ja kuittaa.

PS: Menen nyt neulomaan säärystimiä. Kaks nurin, kaks oikein, ei yhtään kavennusta!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti